Taito Helsky - Puupiirroskurssi

Puupiirros, mitä se on? Tämän kysymyksen esitin kun katsoin käsityökoulun syksyn ohjelmaa. Pinterestistä onnistuin löytämään tuttavani puupiirrosteoksen, mutta googlaamiseen ei aikani ilmeisesti riittänyt. Jos olisi, niin olisin oppinut että kyseessä on hyvin vanha kohopainomenetelmä jossa vanerilaattaan kaiverettu piirros vedostetaan paperille ja joka lienee mainittu peruskoulun aikana, ainakin raamatun kuvituksista joskus puhuttaessa. Peruskoulustani on kuitenkin vuosikymmeniä ja unohdus on suuri.

Lyhyen viikonloppukurssin aikana opin HYVIN lyhyen oppimäärän aiheesta, minkä seurauksena tiedän nyt myös että puupiirros on kulkeutunut Buddhalaisten mukana Japaniin 700-luvulla ja alkujaan Kiinassa keksitty kohopainotekniikka on levinnyt Euroooppaan keskiajalla kirjapainotaidon myötä. Ensimmäiset painetut kirjat, esim. raamattu sekä lehtien kuvitukset toteutettiin aikanaan puupiirrostekniikkaa hyödyntäen. 

Näillä tiedoilla sekä opettajamme, Jaana Tuomiston, tekniikan opastuksella lähdin liikkeelle nihkeissä tunnelmissa kurssin suorittamisen suhteen. Nihkeissä siksi että lasten sairasteluitten ja oman poskiontelontulehduksen väsyttämänä en tahtonut löytää motivaatiota kurssin suorittamiseen, vaikka tekniikka itsessään kiehtoi kovasti. 

En väsymyksessäni saanut aikaiseksi minkäänlaista ideaa siitä mitä haluaisin puulevylle piirtää ja kaivertaa. Ideoiden puuttuessa päätin ottaa käyttöön valmiin perhoskuviotulosteen, luopua luovuudesta ja keskittyä talttojen käytön ja vanerin kaivertamisen harjoitteluun. 

Siirsin valmiin kuvion aikaisemmin alustamalleni vanerilevylle (vanerilevy lakattiin tummaksi sävytetyllä vesiohenteisella lakalla, jotta itse vaneri ei imisi telattua väriä liiaksi itseensä vedostuksen aikana) mustaamalla sen taustan lyijyllä, kovuusaste 9B, ja piirsin ääriviivat kuvan oikealta puolelta niin että kuva siirtyi kalkeerauspaperin tavoin puulevylle. Tämän jälkeen vahvistin ääriviivat tussilla.

Kuvan siirron jälkeen oli kaivertamisen vuoro. Kokemattomana puristin työvälineitä aivan liian lujaa ja ns. herkkyys materiaalin työstöstä puuttui. Vähitellen ote työvälineisiin parani ja sain niistä otetta. Kädet ja etenkin sormet väsyivät tottumattomalta nopesti ja tuskastuneisuus oli vallalla. Erityisesti siksi että en ollut lähtöjään tyytyväinen kuvan valintaan, valmiin kuvan kopioiminen tuntui jotenkin huijaukselta ja valitsemani kuva oli mielestäni liian suuri.  

Hiljaisen päänsisäisen tuskailun keskellä sain työstettyä perhoseni vaneriin samalla ajatellen että tätä taiteenlajia olisi joskus harjoiteltava enemmän. 

Väreinä käytössämme olivat puupiirrokseen soveltuvat öljypohjaiset litografivärit. Värejä lasilevylle sekoittamalla loimme omat sävymme, sekoitimme joukkoon sävyn syventäjää sekä kuivumisen nopeuttajaa ja telasimme ne puulevylle vähän kerrallaan, niin että lopputulos oli tasainen.

Minua painanut väsymys sai aikaan edelleen sen, etten jaksanut leikkiä väreillä niin paljon kuin olisi ollut mahdollista. Kurssin tavoitteena oli kaksivärisen puupiirroksen toteuttaminen ja käytännössä suoritin itse minimin.  

Ensimmäisen sekoittamani värin, vaaleanpunaisen, telasin vanerilevyn käsittelemättömälle puolelle ja vedostin lusikalla pyöritellen japaninpaperille. Tämän jälkeen sekoitin toisen sävyn, oranssin, jonka puolestaan telasin kaiverretulle kuvapuolelle. 

Toisen piirroksen tein vain yhtä väriä, oranssia, käyttäen suoraan japanipaperille.

Lopullisissa kuivuneissa vedoksissa näiden kahden työn sävyeroja ei juuri huomaa. Vaaleanpunainen sävy olisi pitänyt olla sävyltään syvempi, jotta se olisi erottunut kunnolla japaninpaperin sävystä. Alla esitetty vedostus on jälkimmäinen yksivärityöni. Kuva kaksivärivedoksesta on tekstin ensimmäisessä kuvassa.

Mitä opin puupiirtämisestä lyhyen hitoriaoppimäärän ja työvälineiden käytön ohella? 

Opin ensinnäkin että liian väsyneenä ei kannata työskennellä, etenkään jos tekniikka on aivan uusi. Opin jälleen että itselle pitäisi olla armollisempi ja jättää kurssin käynti tulevaisuuteen, varsinkin kun se olisi ollut mahdollista. Opin myös jälleen sen että asetan oman rimani aina korkealle, siitäkin huolimatta että uskottelen itselleni jotain muuta. Opin myös että puupiirros on kiehtova taiteenlaji, jonka pariin toivon vielä joskus palaavani! 

Tuottamani perhoset lepäävät kirjahyllyssä ja odottavat paikkaansa. Ehkä ne lentävät raameihin ja mökille leikkimökin seinälle. Siellä niillä saattasi olla hyvä paikka. Aika näyttää.

Kallio -räsymatto ystävien keittiöön

Ensimmäinen tilaustyöni, siinä se on, ystävieni kauniissa keittiössä! 

Olin päättänyt hiljaa itsekseni kangaspuiden takana istuessani etten ota vastaan tilaustöitä ja kuuluttanut asiaa Facebookissakin niille, jotka ystävällisesti olivat asiaa minulta tiedustelleet. Syy haluttomuuteen ottaa vastaan tilauksia ei ollut siinä, ettekö olisi halunnut kutoa ja myydä mattoja niitä kyselleille, vaan siinä etten pysty lupaamaan matoille mitään tarkkaa toimitusaikaa. Kolmen pienen lapsen äitinä kudontahetkien löytäminen ei ole helppoa, etenkään kun kangaspuuni asuvat Keski-Suomessa. Tunnollisena ihmisenä tilauksen ottaminen vastaan etukäteen saisi minut vain harmittelemaan mahdottomuutta toimittaa mattoja nopeasti ja toisaalta minusta olisi kohtuutonta laittaa tilaajat odottamaan tilauksiaan avoimin aikatauluin. Huonoa businesta sellainen, eikä sovi minun menttaliteettiini!

Hiljaisena ajatuksenani oli että laitettuani uuden 30 metrin loimen puihin, voisin ilmoittaa omaan käyttöön tällä hetkellä tarvitsemattomat matot sitten myytäväksi, jos niille kiinnostusta vielä löytyisi.

Saatuani kuitenkin kyselyn ystäviltäni suunnitella ja kutoa heidän uuteen kauniiseen keittiöönsä maton, en voinut vastustaa kutsua ja toteutin tilauksen viikko sitten "kudontamatkallani". 

Matto on jälleen kudottu vanhoista lakanoista ja trikookuteesta. Tällä yhdistelmällä saan matoista huomattavasti napakammat, kuin pelkästä lakanaräsystä. Vanhat lakanat värjäsin harmaan, mustan ja vihreän sävyihin Dylonin pesukoneväreillä. 

Kudontatyötä edelsi suunnitteluprosessi, mikä käytännössä tarkoitti sitä, että ronttasin ison kasan kutomiani mattoja ystävieni asuntoon ja levitin ne vuorotellen heidän keittiöönsä. Ajatuksenani ei ollut se että heidän pitäisi valita valmiista malleista se jokin, jonka kopioisin, vaan se että ystäväni saisivat hieman mielikuvaa millainen matto voisi värien ja raitojensa puolesta olla. Aikaisemmin kotiimme kutoma musta-valkea-harmaa matto sopi upeasti heidän keittiöönsä ja toteutin maton kuosin uudelleen hieman eri värityksin. Ystävieni toiveesta mattoon lisättiin vihreän sävyjä ja maton päät saivat vielä lisäksi valkeat raidat.

Nimesin maton Kallioksi, ihan siksi että sen värit toivat mieleeni Kallion kirjaston takaiset kalliot ja puiston, joiden vieressä asuin 10 vuotta sitten. 

Keramiikkaa kahden viikonlopun verran

Nipistelyä, makkaratekniikkaa, levytekniikkaa, muotin käyttöä ja dreijausta piti sisällään kahden viikonlopun mittainen keramiikkakurssi, jonka kävin Taito Helsky -käsityökoulun ohjelman mukaisesti 17-18.9 ja 8.10.2017 Ritva Tuomisen ohjauksessa Keramiikkapaja Erkki Steniuksen tiloissa Malmilla.

Suhteeni keramiikkatöihin ei ollut lähtöjään kovin innostunut. Kävin keväällä 2015 lyhyen kurssin naapurin rouvien kanssa samaisella pajalla, enkä oikein innostunut keramiikkatöiden tekoon. Kuin en myöskään innostunut niistä noin 10 vuotta sitten edellisen työnantajani harratetiloissa makkaratekniikkaa näperreltyäni. Sana "savityö" toi aiemmin mieleen heti ala-asteen savityöt ja makkaratekniikan, jota ennen näitä käymiäni kursseja pidin lähinnä pienten lasten askartelupuuhasteluna, enkä lainkaan vakavastiotettavana saven työstötekniikkana. 

Ennakkoluuloisen asenteeni ohella uskoni omiin kykyihini tuottaa mitään katsettakestävää oli melko heikko. Tämä siitäkin huolimatta että olin jo kevään 2015 kurssilla onnistuneesti valmistanut kynttilälyhdyn makkaratekniikalla sekä pannunalusen levytekniikalla. Silloisen kynttilälyhdyn kohtalo oli karu: Tomas tiputti sen yhdellä nostamalla maahan, sanoi uppista ja katsoi kahtia haljennutta lyhtyä. Lyhdyn ulkonäkö oli omaa silmääni miellyttämätön jo sitä tehdessäni ja olin lähinnä tyytyväinen että siitä päästiin. Nyt se kaunistaa mökkimme pihamaan "Arboretumia" eli havukasvien istutuspenkkiä, jota puolisoni kutsuu Arboretumiksi ja joka pitää sisällään oman tekeleeni ohella Nepalista Suomeen puolisoni kantamien savikippojen jäänteitä. Huomattavasti onnistuneemman työn, pannunalusen, lahjoitin äidilleni.

Nyt uudemman kerran lyhyet kurssit käytyäni ja kuusi erilaista keramiikka-artikkelia tuotettuani, olen jälleen valmis muuttamaan mielipidettäni ja osoittamaan arvostustani tätäkin käsityötaidetta ja sen osaajia kohtaan. Itse en harjoitteluita sen taitajaksi kuitenkaan ajatellut jatkaa. Kutominen, neulominen ja ompelu ovat enemmän ne minun juttuni tästäkin eteenpäin.

Saven työstä oli ihanaa ja jopa työlästä, kuin myös vaikeaa. Ritva laittoi meidät toden teolla töihin, sillä kahden päivän aikana meidän tuli valmistaa yksi esine nipistellen, dreijaten, levytekniikalla, makkaratekniikalla ja jotain pajalta löytyvää valmista muottia hyödyntäen. Huhkimme siis todella intensiivisesti kaksi päivää ja olimme 8. päivä lasituskurssille saapuessamme itsekin yllättyneitä siitä määrästä keramiikkaa jota kukin meistä oli tuottanut. 

Sekä valkosaven että punasaven työstö aloitettiin aina savea läiskien. Savia paukutettiin pöydän pintaan, jotta niiden olemusta saatiin jo heti alkuun "järkytettyä" työstöä alustaen.

Ensimmäinen valmistamani esine oli valkosavesta nipitelty muna. En keksinyt mitä olisin tehnyt ja Ritvan esimerkkinä näyttämä kaunis monisävyiseksi lasittunut Pääsiäiskoristemuna tuntui yhtä hyvältä vaihtoehdolta, kuin mikä tahansa muu. Ontoksi nipistellystä munasta olisi voinut tehdä myös suolasirottimen, mutta koska minua vaivasi tässä vaiheessa edelleen uskon puute omia kykyjä kohtaan sekä ajatus siitä, että en halua sirotella suolaa pöydässä munan muotoisesta sirottimesta, päätin olla tekemättä sellaista. Näin jälkenpäin ajatellen, se olisi voinut olla paljon käyttökelpoisempi tekele, kuin koristemuna pääsiäiseksi. 

Jälkeenpäinhän on aina hyvä jossitella! 

Nipistelytekniikan jälkeen etenin rohkeasti dreijaukseen ja tässä vaiheessa uskoani todella koeteltiin. Savi pyöri käsieni alla ja tekniikka oli hakusessa jonkin aikaa. Onnistuin työstämään savikakkua Ritvan ohjeiden mukaisesti ja jonkinlainen tuntumakin saven työstöön syntyi, sillä sain lopulta dreijattua itselleni pienen melko sopusuhtaisen kipon. 

Pieni kosketus dreijaukseen antoi vihjeen siitä kuinka meditatiivisesta ja ihastuttavasta taiteenlajista/ tekniikasta on kyse. Onnistuakseen dreijaajan on tunnettava saven luonne, sen hienous, sen herkkyys ja sen mahdollisuudet! Sen kanssa on tultava tutuksi, ystäväksi, ennenkuin sitä voi ohjata haluamaansa suuntaan. Näin sen ainakin itse koin! 

Aivan ihastuttava tekniikka ja NIIN vaikea! 

Opettajamme sanoin osaavaksi dreijaajaksi voi tulla vasta dreijattuaan joka päivä kahden vuoden ajan ja uskon sen hyvinkin pitävän paikkansa.

Dreijauksen jälkeen etenin levytekniikkaan, makkaratekniikkaan ja muotin käyttöön. Muotin käytöstä tahi makkaratekniikasta en valmistuvaiheessa tullut ottaneeksi yhtään kuvaa. Syynä oli käsien suttaisuus ja haluttomuus pestä niitä kuvaustaukoa varten. 

Ajatukseni tehdä jotain ihan pientä makkaratekniikalla kariutui jo heti alkumetreillä, varattuani itselleni suuren köntin valkosavea ja aloitettuani vimmatulla kiireellä suurehkon suojaruukun teon.

Suojaruukkua astiasta ei lopulta koskaan tullut, syystä että muutin lasitusvaiheessa mieltäni ja päätin tarvita sipulien säilytyskupin keittiön työtasolle. Toinen syy on suojaruukuttomaan olemukseen oli pytyn halkeaminen lasituspoltossa. Huolimatta mielestäni huolellisesta saumakohtien työstöstä, astia ei kestänyt lasituslämpötilaa ja nyt se saa toimittaa ainoastaan sipulikupin virkaa. 

Levytekniikassa ei ollut ns. valinnanvaihtoehtoja: meidän oli valmistettava rasia, oppiaksemme rasian saumaukset märällä saviliejulla. Rasiaan käytettyjen levyjen jämistä leikkasin vielä yhden neliön lasinalusta/pannunalusta tarkoitukseen. 

Savitöidemme polttoon emme osallistuneet, vaan Ritva hoiti sen työn puolestamme. Sen opimme että punasaven polttolämpötila on 1088 ja valkosaven 1250 Celsius -astetta. 

Kuva polttouunista. Omat esineeni eivät näy kuvassa.

Poltetut valkosaviesineet ennen lasitusta:

Sekä punasaviesineet että valkosaviesineet lasitettiin kunkin haluamalla tavalla, tarjolla olevia lasitteita hyödyntäen. Jokainen esine lasitettiin dippaamalla suuriin tynnyreihin ja uunin pohjaa vasten nojaavat pinnat pyyhittiin lasitteista huolellisesti ennen kuin ne jätettiin odottamaan polttoa. Me kurssilaiset emme tälläkään kertaa osallistuneet itse polttoon. 


Kuva muutamasta lasituspöntöstä, joihin esineet dipattiin yksi kerrallaan pihtejä apuna käyttäen.

Kuten jo yllä tulin ilmaisseeni, ajatukseni ja suhtautumiseni savitöiden tekemistä kohtaan muuttui kurssien myötä. Saven työstä vei mennessään aivan kuin mikä tahansa käsityö, vaikka olin etukäteen "päättänyt" olla pitämättä siitä. Innostuin työstämään savea epäergonomisissa asennoissa selkäkivuista välittämättä, niin että hartiaseutu oli kurssin jälkeisellä viikolla jumissa. Skeptinen suhtautumiseni omien tekeleitten ulkonäköä kohtaan jatkui tähän päivään saakka, mutta astiat äsken pajalta haettuani en häpeä töitäni yhtään niin paljon kuin oletin. 

Yllätin itseni jopa harmittelemasta haljennutta pyttyä ja munan lasituksen onnistumisen suhteenkin olisi ollut toivomisenvaraa. Tavoitteenani oli saada lasitteella koriste-esineeseen sävyn vaihtelu, mutta itse lasitusvaiheessa jännitin dippausta niin, että esine oli luiskahtaa käsistäni lasituspyttyyn ja kärsivällisen noston sekä pyörityksen sijaan nappasin esineen nopeasti pytystä ylös. Teon seurauksena koriste-esine on nyt sävyltään hyvin tasainen konjakin ruskea. 

Vihreän, muottiin työstetyn ruukun suhteen sen sijaan olen positiivisesti yllättynyt. Se ei hajonnut uunissa ja sen ulkonäkö on lasituksen jälkeen huomattavan onnistunut. Se mitä kipossa ikinä tulen pitämään on arvoitus. Ehkä se löytää paikkansa rairuohokippona Pääsiäisen koittaessa, ehkä ei.

Tässä vielä kuva esineistä muun keittiöroinan keskellä. Sinne ne näyttävät sulautuvan hyvin!

Kehäkukka -räsymatot

Sain vihdoin viime viikon tiistaina viimeisteltyä syyskuun puolella aloittamani loimen laiton kangaspuihin ja ehdin vielä viikon loppupuolella kutoa kolme mattoa. Kiitos jälleen vanhempieni sekä puolisoni, jotka hoitivat lapsia niin että minä sain unohtua takahuoneeseen räsyjeni kanssa. 

Ihastuin alkuksesästä kutomaani oranssikeltamustaan mattoon niin, että päätin kutoa niitä muutaman lisää remontoidun keittömme lattialle. Oranssi on voimaannuttava väri ja erityisesti näin lokakuun pimeydessä se tuntuu oikein syöttävän energiaansa olkapäille istahtavaa harmautta ja pimeyttä vastaan. Värien kanssa leikkiminen ja maton suunnittelu kudonnan aikana on mitä parhainta väriterapiaa. Tämän kaksikon kanssa on hyvä elää läpi kaamoksen. 

Löysin vielä äskeisellä kuvausmatkallani talven tuloa vastustavia pieniä värinpilkahduksia ja nimesin mattoni niiden mukaan. 

Paratiisi kukka -tunika

Käsityörintamalla alkaa mopo karata käsistä. Joulu kolkuttelee jo oviaan ja olen varustautunut siihen kangaspinoineni sekä tuhansine helmineni. Ennen pukinkontin täytön aloitusta olen ruuhkauttanut itseni matonkutomisilla, Helsky -käsityökoulun töillä, muutamalla lupaamallani ompelutyöllä sekä viherhuoneen verhonhelmojen käännöksillä. Tarkemmin ajateltuna yksi sohvakin odottaa päällystäjäänsä.

Huh, huh sanon ja nautin! Ilmoitin töihin palaavani sinne 2017 syyskuussa ja epäilen että tämä vauhti käsitöiden tekemisen suhteen kiihtyy entisestään, mitä lähemmäksi syyskuu tulee. Töihin palattuani en varmasti enää löydä näin paljon aikaa rakkaalle harrastukselleni ja sitä ennen on nuo kangaspinot ommeltava pois ja neulottava ne jaloissa pyörivät lankakerät, joiden kanssa aloitin "pois pyörimästä" -projektini jo Tomaksen kanssa kotona ollessani.

Odottelemme loppuviikosta veljeäni ja Lotta -serkkua kylään ja yllättääkseni tytön ompelin hänelle kuvan tunikan. Toivotaan että tyttö tykkää! Paratiisin kukka -niminen joustokollege on tilattu Verson puodista ja kaavana mekossa käytin Pikku Piltin Ruska -mekon kaavaa. 

Mekon ompelussa tapahtui pienieä kömmähdyksiä, sillä piirsin epähuomiossa mekon etu- ja takakappaleet erikokoisiksi, mikä ei lopulta haitannut: muunsin helmaa niin että takakappale on hieman pidempi ja mekolle tuli vähän erilainen ilme kuin valmiskaavassa. Ja hyvä niin!