Sukupolvien silmukat ja saariston lumo -lapaset

Tasan kaksi vuotta sitten, joululoman alettua ajelin lasten kanssa kohti Keski-Suomea ja pysähdyin matkalla Heinolan ABC:lle. Sieltä Kirjakauppa.comista mukaani tarttui Sukupolvien Silmukat -kirja, joka on ihastuttanut minua siitä lähtien niin kirjana, kuin käsityökulttuurisena tekona. 

Kirjan ovat koonneet käsityöharrastajaryhmä (Pia Ketola, Eija Bukowski, Leena Kokko, Anne Bäsklund ja Sari Suuronen), joka ryhtyi etsimään Suomen museoista menetetyn Karjalan alueen sukkia ja lapasia. Kirja on mielenkiintoinen käsityön historia- ja perinnematka kauniine kuvineen.

Taannoinen joululomani poiki lankahyllyyni kirjan ohella useamman lankakerän ja suunnitelman perinnelapasten neulonnasta. Loman loputtua suunnitelmani kuitenkin jäi muiden ideoiden ja arjen jalkoihin. Yhtään lapasta tahi sukkaa en saanut kirjasta neulottua ennen tätä syksyä, jolloin kaivoin kirjan uudelleen esiin ja päätin neuloa nämä Saariston Lumo -kappaleesta löytyvät Suursaaren lapaset. 

Lapaslankoina yhdistin Novita Venlaa (75% villaa, 25% polyamidia, sininen)sekä Baby dropsin merinovillalankaa (harmaa). Puikkojen nro oli 2 ja malli on lopulta sovitettu sekä kuvioon että käteni kokoon. Koko ns. naisten lapaskoko, mikä ikinä se sitten käytännössä onkaan. Omaan käteen sopivat siis ja toivottavasti myös saajansa, sillä kääräisen nämä vielä lahjakääröön ja annan joululahjaksi.

Itse neulontatyönä kirjoneulelapasten neulominen oli aika työläs ja hidas prosessi. Yllätyin itsekin miten kauan näiden tekemiseen meni, vaan ovat ne omaan silmääni niin kauniit että kannatti. Tämän työn jälkeen osaan jälleen arvostaa asteen enemmän kauniita perinnekirjoneuleita.

Neulakinnastekniikan opettelua ja reaktiivivärein värjättyä villalankaa

Neulakinnastekniikalla tehtyjen kintaiden opettelu on ollut mielessäni vuosikymmeniä. Muistan ensimmäisen kerran huomioineeni neulakinnastekniikalla tehdyt lapaset koulukaverini kädessä joskus yläaste tai lukioaikoina. Kintaat olivat kauniit ja erilaiset. Oma mummoni ei sellaisia neulonut ja siihen oli syynsä: hän oli Pohjanmaalta ja neulakinnastekniikan juuret ovat idässä.

Toisen kerran muistan tekniikan opettelun tulleen mieleeni Novitan julkaistua neulakintaat jossain omassa julkaisussaan. Missä, sitä en muista. Muistan vain että tuon julkaisun jälkeen yritin etsiä hetken kinnasneulaa käyttööni, mutta sitä heti löytämättä, unohdin tavoitteeni melko pian. Sittemmin olin iloinen huomatessani että tekniikka oli listattuna Helsky -käsityökoulun tämän kevään tekniikoihin. Kiitos opettajamme Outi Lähetkankaan opetuksen, ainakin suomeksi 2+2 - pisto on nyt hallussani.

Kintaat on siis tehty neulakinnastekniikkaa suomeksi 2+2 toteuttaen. Aloituksen tein Martta Valkeejärven Kinnasneulakirjan hiirenkorva -ohjetta seuraten ja opettajan ohjeistusta noudattaen. Aluksi hieman hankalalta tuntunut tekniikka alkoi sujua melko nopeasti ja sain kintaistani ulkonäöllisesti oikein siistit. Kiitos opettajamme kommentin "tämä tekniikka ei ole perfektionisteja varten" osasin antaa itselleni hieman armoa alun mökkylöiden ja rumasti yhteen huovutettujen langanpäiden suhteen. Kinnasta tehdessä oppi karttui ja langan jatkamisetkaan eivät enää jääneet näkyviin. Kintaat noudattavat mallia "käteen sovitetut". Tarkoittaen siis sitä, että tein lisäyksiä summamutikassa kintaita omaan käteeni sovittan ja molempia käsineitä yhtämatkaa edistäen. Tällä tavoin sain niiden silmukkaluvun täsmäämään keskenään. Muistiinpanot saivat jäädä seuraavaan kertaan. Ensimmäisellä kerralla tärkeämpää oli pitää yllä työntekoa ja saada aikaan muistijälki aloituksesta, käännösten opettelusta kintaan kärjessä ja itse pistojen toistettavuudesta.

Kintaat on neulottu reaktiivivärein itse värjäämästäni Ullgarn -villalngasta, jonka ostin syksyllä Lankamaailmasta käsityökoulun mikrovärjäystunneille mennessäni. Neuloja tulin ostaneeksi kaksi kappaletta: luisen Kansallismuseon museokaupasta ja puisen tilaamalla Anjalinilta. Molemmat neulat ovat malliltaan samanlaiset ja yhtälailla käteeni sopivat ts. en osaa suositella kumpi olisi toista parempi.

Tekniikasta ja sen historiasta innostuneille suosittelen Martta Valkeejärven kirjaa Kinnasneulakirja sekä koko aiheeseen vihkiytynyttä Neulakintaat -verkkosivua. 

Tilasin itse Kinnasneulakirjan heti kurssilta kotiin päästyäni ja siitä on ollut suuri apu lapasia tehdessäni. Tykkään itse selailla kirjojen sivuja enemmän, kuin pyöriä verkossa apuja etsiessäni, mutta kukin tyylillään ja tuolta Neulakintaat -verkkosivuilta löytyy joukko hyödyllisiä opetusvideoita, kuin myös sitä hyvin mielenkiintoista historiaa!

Tässä vielä muutama kuva lankavärjäysviikonlopulta. Huomaan että innostus värjätä on ollut suurempi, kuin valokuvien ottotaajuus, sillä montaa kuvaa en ole viikonlopulta ottanut. 

Kintaiden lanka on siis värjätty reaktiivivärein mikroaaltouunissa. Ennen värjäyksen aloittamista langat kasteltiin lievästi happamassa etikkavedessä 30 minuutin ajan. Käytetyn etikan ja veden suhde oli 1 rkl 2 litraan lämmintä vettä. Maalauksessa ja kastossa käytetyt reaktiivivärit olivat Emo-tuotannon nestemmäisiä värejä, joita sekoittelin vapaalla kädellä ilman suunnitelmaa. Työtä ohjaavaksi tekijäksi kehkeytyi periaate olla heittämättä väriliuoksia pois ja siten kokeilemani langat ja väriyhdistelmät syntyivät värin riittävyyden mukaan vapaata luovuutta käyttäen. 

Kierrätysfarkuista vielä kahdet lapaset pukinkonttiin

Lapasia, lapasia: niitä tässä on nyt olen pyöritellyt kaikki vapaat hetkeni viimeisen viikon aikana. Sain päähäni ommella ensimmäisen kierrätysfakkulapasparin seuraksi muutaman parin lisää ja tässä ne nyt ovat.

Pari vuotta sitten hankkimani saumurin yhtenä lisäominaisuutena on mahdollisuus rullapäärmeen ompeluun ja sitä vihdoin kokeillakseni, päädyin suunnittelemaan toisiin lapasiin ruusukkeet. Laiskuuttani en jaksanut katkaista neljästä saumurilangasta kahta ja rullapäärmeen leveys määräytyi siten kolmilankaiseksi. Jo etukäteen tiesin että kahden langan päärme olisi ollut sirompi, mutta ihan kauniiksi tuo kolmilankainenkin käytännössä osoittautui.

Ompelin molempien noin 2cm leveiden kaistaleiden reunat rullapäärmeellä ja rypytin toisen reunan kapealla kuminauhalla. Ohje ruusukkeen tekoon löytyi Mekkotehdas -kirjasta, mutta jälleen laiskuuttani sovelsin ohjetta niin, että korvasin poimutuslangat kuminauhalla. Farkku on kankaana niin jäykkää, ettei lankojen avulla rypyttäminen olisi ollut edes toimiva ratkaisu ja kuminauha toimii tehokkaasti tässä tehtävässä.

Molemmat lapaset on vuorattu kevytvanulla, kiitos ystäväni, joka lahjoitti minulle jättimäisen rullapakan heidän tuotannostaan jäänyttä ylijäämää. Vanua on oikeasti niin paljon, että siitä riittää materiaalia koko loppuelämän lapasiin. En voi kuin nauraa omalle sulovileenilleni ja kiittää puolisoani siitä, että hän antaa luovuuteni tarpeiden määritellä tilankäyttöämme. Kohtuus ja järki eivät taas ole läsnä, kun kyseessä on käsityömateriaalit ja vielä ilmaiseksi saadut. Kiitos Mari, pakka on nyt osa parvekkeemme sisustusta!

1978 -farkkulapaset

Kiitos itsenäisyyspäivän ja auringon, sain vihdoin viimein kuvattua jokusen syksyn aikana ompelemani tekeleen. Tässä ensimmäinen uusista innostuksen kohteistani: ommellut lapaset ja vielä kierrätysfarkuista tehdyt. 

Voi onnea tätä ideaa! Olen suunnitellut näiden protokappaleiden jälkeen jo useamman erilaisen ja jahka löydän aikaa, niin ompelen näitä lisää. Käyttäjäkunta ei oikein ole vielä selvillä, mutta puolisoni on ainakin tilannut itselleen yhdet.

Aloitin lapasten ompelut käyttämällä Puuhakaspajan -lapaskaavaa, mutta totesin kaavan ainakin omaan käteeni aivan liian leveäksi. Otinkin sitten opikseni kahdesta ommellusta lapasparista ja suunnittelin omaan käteeni sopivamman mallin näihin farkkuversioihin. Ne ensimmäiset ja liian leveät lapaset jätin kuvaamatta: eivät nimittäin miellytä omaa silmääni lainkaan kuosin puolesta. Nämä farkut sen sijaan ovat ihan omat suosikkini. Täytyy nyt vain taas toivoa että niiden saaja myös pitää niistä. 

Vuoritin lapaset fleece-kankaalla, jota on jäänyt yli Henrin fleece-leggareista. Lapasten resori on tilattu Paapiiltä ja se on väriltään sekä nimeltään "mustikka".