Tähkä -perinnematto

Tämä kirkonkaari -sidoksella kutomani matto valmistui jo helmi-maaliskuun aikana käsityökouluni lopputyönä. En vain ole ehtinyt päivittää kaiken lopputyö-, portfolio- ja näyttelykiireen keskellä esittelemään sitä ja tekoprosessia täällä blogin puolella. Nyt pieni hetki tälle kokonaisuudelle.

Aloitin lopputyöni suunnittelun vuoden vaihteessa ja kuten niin monta kertaa aikaisemmin, tavoitteenani oli tehdä tuote hyödyntämällä varastoissani jo olevia materiaaleja, sen sijaan että lähtisin ostoksille. 

Syksyllä Keski-Suomesta kotiin muuttamieni kangaspuiden mukana muuttivat myös kaikki edellisistä mattoprojekteista ylijääneet trikookuteet ja lakanaräsyt. Keltaisen kuteen tarjonta oli ylitse muiden ja silmiini sävyllisesti sopimaton osa soveltui erinomaisesti värjäykseen. Koulun asettama ehto lopputyölle oli se, että työn tuli sisältää kahta eri tekniikkaa ja jotta tämä täyttyisi päädyin kudonnan ohella värjäykseen.

Alla kuvia värjäysprosessista, jonka tein kylmävärjäystekniikalla reaktiivivärejä hyödyntäen. Näin sain värjättyä valmiiksi revityt räsy- ja trikookudevyydit sävyiltää elävimmiksi.

Värjäysliemissä noudatin luovaa tekniikkaa. Sekoittelin keltaisia Semitone reaktiivivärejä veteen, joka sisälsi jo glaubersuolan ja kevytsoodan, ja muuntelin väriliemen väriä sen mukaan miltä tulos siveltimellä kangaspalalle siveltynä näytti. Halusin pikemminkin sinapinkeltaiseen taittavaa sävyä, kuin kirkasta keltaista.  

Kylmävärjäysaika vyyhdeille oli noin neljä tuntia (määräytyi puhtaasi ajan mukaan joka minulla oli sinä lauantaina käytettävissä), minkä jälkeen nostin vyyhdit muovipusseihin. 
Vyyhdit seisoivat muovipusseissa seuraavaan vuorokauteen, jolloin kiinnitin värin lopullisesti pesukoneessa 60-asteisessa pesussa. 

Uskon loppuminen projektiin oli lähellä sykkyröitä koneesta kuivumaan nostellessani. Nippusiteiden käyttö pasmoina oli hyvä ajatus ja vaikka olin vetänyt ne tiukalle, olivat räsyt silti koneen pyörityksessä päässeet liukumaan ja sotkeutumaan.

Tiesin kyllä jo värjäystä aloittaessani, että teen sen vaikeimman kautta käyttäessäni valmiiksi räsyksi repimääni lakanaa. Lakana luonnollisesti rispautui sykkyräksi pesukonevärikiinnityksen aikana ja sykkyröiden aukirepiminen oli oma työnsä. Sinnikkäästi sen kuitenkin lopulta tein ja sain kuteeni kerittyä. Suunnitelmaan sopimaton oranssi sävykin muuttui räsyn kuivumisen myötä hyväksyttäväksi.

Valitsin keltaisten rinnalle vielä sävyiksi hieman tummempaa Liina ontelokudetta, väri 21, Tube-ontelokudetta (keltainen) ja harmaita trikookuteita sekä yhden mustan vanhan lakanan jämät. Kuteiden kokonaiskulutusta en tullut koskaan laskeneeksi tai punninneeksi.

Loimen sidos oli Kirkonkaari ja lankaluku 297. Tiheys oli 3 lankaa/ cm ja loimilankana minulla oli 15 säikeinen kalalanka, tex 30*15.

Maton koko on valmiina 89 *295cm ja paikkansa se löysi keittiöstämme.

Luonnonväreillä värjätyistä langoista neulottu villashaali "Sunset"

Käsityökouluni viimeinen kevät on alkanut ja kevät kuluu sekä lopputyötä että omaa työportfoliotani rakentaessa. 

Tammikuun alussa portfolioni sisältöä suunnitellessani huomasin että minulla on enemmän värjättyjä lankoja, kuin niistä neulottuja töitä. Tämä ei sinänsä portfolion kannalta ole ongelma, sillä koulu ei ole edellyttänyt värjätyttyjen lankojen neulomista. Korkealle asetettujen tavoitteiden ihmisenä en kuitenkaan halua esittää porfoliossani vain erivärisiä lankakeriä ja siitä viime hetkellä havahtuneena tilasin toissa syksynä Sirinä-Desingin kurssilla Tarvossa luonnonväreillä värjäämilleni langoille neulemallin Ravelrystä.

Tässä esittelyssä kuukauden työskentelyn tulemana versioni Andrew Mowryn/ Drea Renee knits neulemallista "Nightshift". 

Neule noudattaa "Nightshift" -ohjetta toistuvan neulekuvion puolesta. Värit, värien vaihtumisen ja huivin koon suunnittelin itse. 

Huivin keltasauramolla, värimataralla, sinipuulla, kotimaisilla luonnonkasveilla (pietaryrtti, kadanpiisku) ja kielon lehdillä värjättyjen lankojen värjäysprosesseja kuvailin syksyllä 2017 blogitekstissäni Mistä on kauniit värit tehty? Sinipuusta, Keltasauramosta, Värimatarasta ja vaikka mistä muusta.

Koska oma värisuunnitteluni muistuttaa enemmän auringonlaskua, kuin yövuoroa, annoin huivilleni työnimeksi "Sunset". 

Luonnonvärien oheen liitin myös muutaman raidan verran tummanharmaata ikivanhaa Florica villalankaa. 

Huivi on kooltaan 223cm x 183cm x 150cm ja lankaa siihen kului 410g. Lanka on Sirinä-Design/ Ritu Kokkoselta ostettua Norjalaista karstavillalankaa, jonka tarkempaa alkuperää en tunne. Käyttämäni puikon vahvuus oli 4 mm. 

Kalastus- ja mökkipäiväkirja isälleni

Toinen käsityökouluni kirjasidontaviikonloppu sujui lähtökohtaisesti yhtä tuskaisissa merkeissä kuin ensimmäinen. Materiaalien hankita työtä varten oli osoittautunut hankalaksi. Olin yrittänyt usean viikon ajan etsiä ei virka-aikaan auki olevista liikkeistä kuten Hobby Pointista ja Sinellistä papereita sekä kluuttia onnistumatta siinä. Kluuttia ei ollut tarjolla missään ja paperit olivat joko niin kalliita, etten raaskinut hankkia niitä tai kooltaan sopimattomia. Ajatuksenani oli tehdä A4 kokoinen muistikirja ja jostain kumman syystä A3 kokoista paperia oli hyvin hankala löytää. A4 -kokoa oli kyllä runsaasti tarjolla, kuin myös pienempiä kokoja. Googlaamalla en myöskään ollut onnistunut löytämään yhtään verkkokauppaa, joka myisi kirjasidontaan tarvittavia välineitä ja tarvikkeita. 

No, lopulta kävi ilmi että huonosti olin hakuni tehnyt. Viikonlopun kurssin vaihduttua lauantaiksi, kurssikaverini toi tietoa Tampereen käsityömessukäynniltään verkkokaupasta, jota aion hyödyntää tulevissa projekteissani. Pikkusitomo Kirjanen Hämeenlinnassa näyttää myyvän kaikkea mahdollista kirjasidontaan tarvittavaa.

Paperit tulin lopulta ostaneeksi Hobby pointista. A3 kokoista Fabriano scetsh paperia, 90 g/m2. Piirustukseen sopiva paperi valikoitui syystä, että ajatuksenani oli tehdä kalastusmuistikirja isälleni mökkikäyttöön ja hänellä on tapana myös piirtää muistikirjoihinsa. Skets -paperin ongelmaksi osoittautui kirjaa tehdessä väärä kuitusuunta, josta päätin lopulta olla välittämättä. Jos kirjan sivut tulevat tulevaisuudessa kipristymään, niin kirpristyköön. Niin hankala oli materiaalinhankintaprosessi.

A4 kokoisen kirjan sitomiseen alusta saakka menikin sitten koko perjantai ilta ja lauantai päivä. Kluuttikankaan sain onneksi opettajamme materiaalivarastoista ja kannen päällystykseen käytin puolisoni 12 -vuotta sitten Nepalista tuomaa loktapaperia. 

Nepalilainen käsintehty loktapaperi on lukemani mukaan lujaa ja se kestää hyvin kosteutta, hyönteisiä ja hometta. Epäilin kuitenkin paparin kestävyyttä liimauksessa (liima levitetään koko kansipaperin alueelle) ja päädyin vahvistamaan paperin kankaisella tukikankaalla, jonka silitin kiinni paperiin. Vahvistus osoittautui hyväksi ratkaisuksi, sillä loktapaperi oli tämän jälkeen helppo käsitellä ja se sieti hyvin suurehkoa liimamäärää. 

Kääräisin kirjan valmistuttuaan joulupaperiin ja annoin aattona isälleni lahjaksi. Lahjan saaja tuntui olevan tyytyväinen lahjaansa. Hyvä niin!

Kirjasidonta - tuskailua ja ihastusta

 

 

 

Suhtauduin käsityökouluni kahteen kirjansidontaviikonloppuun lähtökohtaisesti jokseenkin väsynein tunnelmin. Neljännen syyslukukauden alettua olen tuntenut usein motivaation puutetta kouluni loppuun suoritusta kohtaan. Tiedän että tunne johtuu lähinnä kahdesta syystä: aikani ei millään tällä hetkellä tahdo riittää perheen ja päivätyön ohella käsitöiden tekemiseen ja siksipä toisaalta haluaisin keskittää kaikki ne pienet käsityölle vapaat hetket töihin, joiden tekemistä kaipaan. Kirjasidonta ei lähtökohtaisesti kuulunut syksyn ajatuksissani niihin toivottuihin töihin.

 

Muistoni 16 vuoden takaisesta kirjasidonnan kurssista ei ollut jättänyt minuun kaipuuta kys. käsityötaidemuotoa kohtaan ja ideat syksyn kahden viikonlopun varalle olivat vähissä. Näissä tunnelmissa aloittamani sidontatyö osoittautui kuitenkin jälleen ennakkoasenteiden vastaiseksi. Kuten muutaman kerran aikaisemminkin, oppi ohjasi innostukseen!

 

 

 

 

Itse sidottu kirja on kuin koru: kaunis ja herkkä. Sen tekemiseen menee kaikkine vaiheineen yllättävän paljon aikaa ja työn valmistuttua ajatus siitä luopumisesta on jopa vähän tuskallinen. Kysymykset "kenelle kirjan raasikisi antaa?", "kuka kirjaa arvostaisi?" ja "kuka on tämän kirjan arvoinen?" pyörivät mielessäni. 

 

Vaadittuun tarkkuuteen, vaivaan ja aikaan suhteutettuna kirjalla ei ole mielestäni edes arvoa. Arvoa siis siten, että sen voisi hinnoitella. Lahja-arvoa ja käyttöarvoa kyllä, vaan rahallista ei, sillä en usko että kukaan on tänä päivänä valmis maksamaan käsinsidotusta kirjasta sen työmäärään ja materiaalikustannukseen suhteutettua hintaa.

 

Näistä ajatuksista nousi myös esiin ajatus siitä, että olenko tekemisissä katoavan käsityötaidon parissa? Harvaan asiaan tarvitaan enää nykyisin kirjaa. Valokuvia ei enää teetetä paperisiksi kuten ennen, töissä muistiinpanot hoituvat One note -sovelluksen avulla, ruokaohjeita ei tule enää kerättyä lehdistä ja liimattua itsensä näköisen keittokirjan sivuille. Lista on loputon. Muistikirjoja sentään joku kirjoittaa, vaan en minä. Suunnittelen usein kirjoittavani, mutta kyllä jää kirjoittamatta tässä elämän härdellissä.

 

 

 

Opettajamme ohjein aloitin ensimmäisen viikonlopun sitomalla kaksi pientä kirjaa. Tarkoitus oli saada kirjat valmiiksi viikonlopun aikana, jotta voisimme sitten seuraavalla tapaamiskerralla keskittyä mahdollisesti suurempiin töihin.

 

Näine lähtökohtine sidoin sitten perjantai illan ja lauantai päivän aikana kaksi A6 -kokoista kirjaa. Toisen kirjoista jätin tietoisesti raakileeksi, eli en viimeistellyt sen kansia. Halusin jättää kirjan työversioksi, jotta se toimisi opettajanani mahdollisten tulevien projektien kohdalla. Uusia tekniikoita opetellessa unohdus on suuri ja uudelleen aloitus vaatii aina muistuttajansa.

 

Kaikkia tekemisen vaiheita en tainnut tulla dokumentoineeksi, mutta sen verran kuitenkin, että seuraavista kuvista käy ilmi miten käsinsidottu kirja rakentuu.

 

Valmiin pienen kirjasen pidän muistona. Se olkoon koru, jota ihailen. Itse käyttötarkoitusta en ole sille vielä löytänyt, vaan ehkä sekin päivä koittaa.

 

 

 

 



 

 

Vertices Unite ja virkattu pipo itsevärjätyistä langoista ja langanpätkistä

Sivistykseni neulonnan saralla on lisääntynyt huimasti sitten viime kevättalven, jolloin kuulin vasta ensimmäisen kerran Steven Westistä. En ole, enkä ole yrittänyt olla millään tavoin aallon harjalla neulonnan ajankohtaisista asioista, sillä päätin jo Tomaksen synnyttyä, kohta viisi vuotta sitten, etten saa ostaa yhtään uutta lankakerää ennenkuin olen neulonut vanhat pois. Noh, näinhän ei ole käynyt. Olen hillinnyt ostamistani, mutta täysin en ole voinut olla uutta hankkimatta.  Edes vähän päätöksessä pysyäkseni olen sentään yrittänyt pysytellä erossa kalliista luksuslangoista ja täydentänyt lankavalikoimaani vain ns. ehdottomasti kokonaisuudesta puuttuvilla kerillä ja käsityökoulun myötä luonnon värein tai mikrossa värjätyin langoin. Lankaohjeiden seurantakin on ollut kovin jäissä, osittain kai siksi että neulontaan ei lopulta käsityökoulun ja ompeluinnotukseni vuoksi ole juuri löytynyt aikaa.

Steven West tuli ajankohtaiseksi nähtyäni käsityökoulun kurssikaverini Tean kaulassa kauniin huivin. Olin jo tuolloin tovin etsinyt sopivaa mallia pienehköille koulun aikana värjätyille lankakerille ja Tean huivimalli oli mitä sopivin tarkoitukseen. Tilasin mallin heti Ravelrysta, vaan toteutus ontui syyskuun alkuun saakka, jolloin vihdoin ilta-auringon valossa aloitin huivin. Ja tässä lopputulos: valmis huivi, jota rohkenen kutsua Westin Vertices Unite -malliksi. Hieman epäilevä sävy sen vuoksi, että neuloin huivin pitkälti ohjeen valmista huivikuvaa mukaellen. Neulomisinnostuksen alettua en jaksanut opetella englanninkielisiä neulomislyhenteitä ja vaikka taidan englannin hyvinkin, en ymmärtänyt ohjeesta juurikaan mitään. Kavennukset ja silmukkamäärät lienevät vähän mitä sattuu, mutta väliäkö tuolla, hyvä tuli ja tarpeeksi näköinen.

Moniväriset osiot on neulottu itse reaktiivivärein mikroaaltouunissa värjäämistäni merinolangoista. Kaikki kolme osaa ovat lankkuvärjäyksen tuloksia. Värjättyjen lankojen sävyihin sopivat yksiväriset lohkot sen sijaan ovat Pirkka -lankaa ja jotain Drops Baby merinoa lankakopasta löytyneenä.

Huivin valmistuttua torstaina sain sitten vielä eilen perjantaina päähäni ettei kuvausta voi suorittaa ilman huiviin sopivaa pipoa ja virkkasin sellaisen lankakopan sinisistä ja mustista langanjämistä. Valkoinen monivärinen lanka on jälleen mikroaaltouunissa reaktiivivärein itse värjäämääni. Kaikki muut ovat mitä lie kopan jämiä: My Boshia, Pirkkaa, Baby Dropsia, Novitan huopasta jne.

Vanhojen farkkujen kierrätystä jälleen: kudottu lattiakori

Otin eilen käsityökoulun kevään viimeiseltä tunnilta kotiuduttuani itseäni niskasta kiinni ja tartuin vuosi sitten keväällä Helskyn kurssin aikana kutomaani kankaaseen. Koulun opetussuunnitelmaan kuului vuosi sitten keväällä kudonnan jakso, jonka aikana opettelimme luomaan loimen, kokoamaan kangaspuut ja laittamaan loimen puille. Kullakin meistä oli varattu ennalta sovitut mitat lointa kudottavaksi ja itse olin varannut sitä 2*1,2m. Kudonnat sain tehtyä mutta sen jälkeinen viimeistelytyö on odottanut tekijäänsä vuoden verran.

Loimi luotiin pitsisidosta varten ja kullakin oli mahdollisuus suunnitella työnsä kys. sidosta sekä lisäksi palttinapoljentaa hyödyntäen. Omani kudoin molempia käyttäen ja kuteena käytin vanhoja farkkuja, lankakopasta löytynyttä Hanko -puuvillasekoitelankaa, myös kopasta löytynyttä mustaa Novitan ontelokudetta sekä valkoista poppanakudetta.

Mallin suunnittelin suurelle olkalaukulle, mutta kuten huomaatte, sitä ei kankaasta lopulta syntynyt. Kangas pyöri kaapissani vuoden päivät juurikin siitä syystä, että en lopulta halunnut tehdä siitä laukkua. Kangas ei kuvioineen ja mittasuhteineen mielestäni sopinut siihen tarkoitukseen. Pyörittelin kangasta käsissäni erään kerran, ennenkuin sain eilen kirkkaan ajatuksen kääntää kankaan loimisuunnan pystyyn ja ommella siitä itselleni uuden lankakorin lattialle.

Valmis kudottu kangas lev*pit 66*116cm

Yläosa palttinaa kolmella vuorottelevalla sukkulalla ja alaosa pitsisidosta, 2-osainen aihe.

Kankaan palttinaosan kudoin kolmella kävyllä siten että kussakin oli eri kude. Ihastuin palttinan ulkonäköön niin, että jälkikäteen sitä ihastellessani harmittelin miksen ollut tehnyt koko työtä vain kys. tavalla. Omaan silmääni pitsisidoksen kuoppainen pinta ei oikein millään tahdo istua. Päädyin alunperin kutomaan kankaasen pitsisidos osuuden vain siitä syystä, etten ollut sitä koskaan ennen tehnyt ja neljällä polkimella kutominen oli minulle uutta. Olenhan keskittynyt mattojen kudonnassa vain palttinasidokseen. 

Pitsisidokselle ominaista on sen kuoppainen pinta, joka muodostuu ohuemmasta kuviokuteesta (usein loimen kanssa saman paksuinen, mutta minun kankaassani Hanko -lanka oli loimilankaa paksumpaa) ja huomattavasti paksummasta pohjakuteesta. Kankaan runko muodostuu paksuista palttinaisista pohjakuteista ja itse kuvio ohuesta "kuviokuteesta". Kuviokude sitoutuu kuvion kohdalla palttinaksi, mutta pohjan kohdalla se jää vapaasti nurjalle puolelle "lenkeiksi". Palttinainen kuvion kohta työntää kahta puolta olevia pohjakuteita erilleen, mutta pohjan kohdalla kuviolangat jäävät kankaan taakse sitoutumattomana. Kankaan nurjan puolen ulkonäöstä en tietenkään eilisessä tekemisen innossa hoksannut ottaa kuvaa, mutta korjaan asian tulevaisuudessa toisen kankaan kohdalla, jahka saan työstettyä siitä jotain pelkkää kangasta hyödyllisempää. 

Pitsisidoksella kudottu kangas sopii siis tarkoituksiin, jossa nurja puoli jää piiloon. Itse piilotin kankaan nurjan puolen ja siten korin sisäpinnan vuoraamalla kopan paksulla valkoisella puuvillakankaalla. Kangaspala löytyi kaapinperukoilta, sillä se oli jäämistöä muutaman vuoden takaisesta rottinkikalusteiden istuintyynyjen päällystysprojektista.  

Kori tuli siis valmistettua poppanaa ja loimilankaa lukuunottamatta kaapeistani löytyneistä materiaaleista ja se jos mikä lämmittää omaa mieltäni. 

"Sallaiset" -naulakintaat ja jälleen pieni vyyhti itse värjättyä lankaa

Hiihto- ja lasketteluhetkien välissä, Sallassa, viime viikon aikana syntyivät nämä neulakintaat. Haastoin itseni toisen kerran kinnasneulan kanssa, edelleen hieman haparoiden ja omaa suhdettani neulakintaan ulkonäköön sekä tekniikan hitauteen pohtien. 

Otin matkalle mukaani neulan, kaksi kerää Alafoss Lettlopi lankaa ja yhden pienen tuppuran mikrossa itse reaktiivivärein värjäämääni vast. Lettlopi lankaa. Rajoittamalla materiaalivalintojani ns. pakotin itseni tekemään, käsityötuskan alkaessa, elämäni toiset neulakintaat. Ajatuksenani oli myös saada tekniikka riittävän hyvin juurrutettua muistiini, jotta voin sanoa osaavani kintaan teon 2+2 tekniikalla pidemmänkin tauon jälkeen.

Lettlopi osoittautui lankana neulakintaan tekoon aivan oivalliseksi, sillä kintaista tuli edellisiin verrattuna omiin silmiini esteettisesti kauniimmat ja lisäksi langan päät huopuivat pätkiä yhdistellessä helposti yhteen. Pienen pieni noin 20 g:n lankavyyhtinikin oli kelpo tekniikalle, joka kirjaimellisesti tukee langanpätkien käyttöä.