Kirjasidonta - tuskailua ja ihastusta

 

 

 

Suhtauduin käsityökouluni kahteen kirjansidontaviikonloppuun lähtökohtaisesti jokseenkin väsynein tunnelmin. Neljännen syyslukukauden alettua olen tuntenut usein motivaation puutetta kouluni loppuun suoritusta kohtaan. Tiedän että tunne johtuu lähinnä kahdesta syystä: aikani ei millään tällä hetkellä tahdo riittää perheen ja päivätyön ohella käsitöiden tekemiseen ja siksipä toisaalta haluaisin keskittää kaikki ne pienet käsityölle vapaat hetket töihin, joiden tekemistä kaipaan. Kirjasidonta ei lähtökohtaisesti kuulunut syksyn ajatuksissani niihin toivottuihin töihin.

 

Muistoni 16 vuoden takaisesta kirjasidonnan kurssista ei ollut jättänyt minuun kaipuuta kys. käsityötaidemuotoa kohtaan ja ideat syksyn kahden viikonlopun varalle olivat vähissä. Näissä tunnelmissa aloittamani sidontatyö osoittautui kuitenkin jälleen ennakkoasenteiden vastaiseksi. Kuten muutaman kerran aikaisemminkin, oppi ohjasi innostukseen!

 

 

 

 

Itse sidottu kirja on kuin koru: kaunis ja herkkä. Sen tekemiseen menee kaikkine vaiheineen yllättävän paljon aikaa ja työn valmistuttua ajatus siitä luopumisesta on jopa vähän tuskallinen. Kysymykset "kenelle kirjan raasikisi antaa?", "kuka kirjaa arvostaisi?" ja "kuka on tämän kirjan arvoinen?" pyörivät mielessäni. 

 

Vaadittuun tarkkuuteen, vaivaan ja aikaan suhteutettuna kirjalla ei ole mielestäni edes arvoa. Arvoa siis siten, että sen voisi hinnoitella. Lahja-arvoa ja käyttöarvoa kyllä, vaan rahallista ei, sillä en usko että kukaan on tänä päivänä valmis maksamaan käsinsidotusta kirjasta sen työmäärään ja materiaalikustannukseen suhteutettua hintaa.

 

Näistä ajatuksista nousi myös esiin ajatus siitä, että olenko tekemisissä katoavan käsityötaidon parissa? Harvaan asiaan tarvitaan enää nykyisin kirjaa. Valokuvia ei enää teetetä paperisiksi kuten ennen, töissä muistiinpanot hoituvat One note -sovelluksen avulla, ruokaohjeita ei tule enää kerättyä lehdistä ja liimattua itsensä näköisen keittokirjan sivuille. Lista on loputon. Muistikirjoja sentään joku kirjoittaa, vaan en minä. Suunnittelen usein kirjoittavani, mutta kyllä jää kirjoittamatta tässä elämän härdellissä.

 

 

 

Opettajamme ohjein aloitin ensimmäisen viikonlopun sitomalla kaksi pientä kirjaa. Tarkoitus oli saada kirjat valmiiksi viikonlopun aikana, jotta voisimme sitten seuraavalla tapaamiskerralla keskittyä mahdollisesti suurempiin töihin.

 

Näine lähtökohtine sidoin sitten perjantai illan ja lauantai päivän aikana kaksi A6 -kokoista kirjaa. Toisen kirjoista jätin tietoisesti raakileeksi, eli en viimeistellyt sen kansia. Halusin jättää kirjan työversioksi, jotta se toimisi opettajanani mahdollisten tulevien projektien kohdalla. Uusia tekniikoita opetellessa unohdus on suuri ja uudelleen aloitus vaatii aina muistuttajansa.

 

Kaikkia tekemisen vaiheita en tainnut tulla dokumentoineeksi, mutta sen verran kuitenkin, että seuraavista kuvista käy ilmi miten käsinsidottu kirja rakentuu.

 

Valmiin pienen kirjasen pidän muistona. Se olkoon koru, jota ihailen. Itse käyttötarkoitusta en ole sille vielä löytänyt, vaan ehkä sekin päivä koittaa.